Miten treenaan ja miksi
Olin tänään juontamassa Paavo Nurmi Marathonilla aamupäivän ja vähän haikein fiiliksin seurasin puolimaratonin lähtöä, joka oli jälleen kerran täynnä mahtavaa fiilistä. Tykkään tosi paljon tehdä juontokeikkoja, joten tämä oli ehdottomasti mitä halusinkin tänä vuonna Paavolla tehdä, kun siihen sain mahdollisuuden. Mutta silti en voinut olla tuntematta pientä harmitusta, kun en ollut juoksijoiden joukossa.
Olen vasta aikuisena ymmärtänyt liikkumisen hienouden ja satunnaisia salitreeni-innostuksia ja lapsuuden ratsastusharrastusta lukuun ottamatta olen säännöllisen epäsäännöllisesti liikunut vasta reilu 7 vuotta. Juoksusta kaikki lähti. En ihan tarkkaan muista milloin ja miksi sain päähäni, että haluan juosta. Tai pikemminkin silloin hölkätä. Mutta muistan sen, että olin vanhempieni mökillä ja ensimmäisellä lenkilläni hölkkäsin pari minuuttia, kävelin pari minuuttia, hölkkäsin, kävelin... Ja koko ajan ajattelin, että en enää koskaan tee tätä. Enkä muista sitäkään, miksi päätin kuitenkin tehdä sen uudelleen. Onneksi päätin.
Tuntuu tosin, että minuun on sisäänrakennettu sellainen peruslaiskuus liikunnan suhteen. Ehkä johtuen siitä, että en ole uhreillut lapsesta tai nuoresta asti. Tai sitten sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa vaan olen vaan sellainen. Minun täytyy edelleenkin jatkuvasti motivoida ja kannustaa itseäni urheilemaan vaikka nykyään nautin siitä älyttömästi. Varsinkin juoksemisesta, mutta myös lihaskuntotreeneistä, joogasta, vesijuoksusta tai hiihdosta ja ylipäätään suhtaudun ihan eri tavalla lasten ehdotuksiin trampoliinipuistosta tai jalkapallon potkimisesta kuin vielä muutama vuosi sitten.
Se, miten treenaan on vaihdellut elämäntilanteesta riippuen, ja erityisesti syy siihen miksi treenaan on muuttunut tässä vuosien varrella. Kun aloitin kuopuksen syntymän jälkeen juoksuharrastuksen kunnolla, syynä oli ihan yksinkertaisesti juoksun ilo ja treenin tuomat tulokset, jotka näkyivät kehityksenä matkan mitassa ja nopeudessa. Sitten jossain kohtaa juoksu alkoi maistumaan puulta eikä kehitystä enää tullut ja liikuin rehellisesti sanoen vain sen takia, että koin etten ole ulkoisesti tarpeeksi hyvä sellaisena kuin olen. Ei ehkä tule suurena yllätyksenä, että tuolla ajatuksella tuloksia ei tullut ja treeni-into lopahti nopeasti.
On ollut aikoja, kun olen treenannut juoksua tavoitteellisesti tarkan treeniohjelman mukaan ja aikoja, kun olen käynyt pari kertaa kuukaudessa hölkkäämässä ja kaikkea siltä väliltä. Olen suunnitellut treenit kalenteriin valmiiksi ja kirjannut tulokset exceliin sekä juossut ilman kelloa tai mitään suunnitelmaa. Ja kaikkea siltä väliltä.
Kuitenkin vasta nyt tämän kevään ja kesän aikana tuntuu, että omaan liikkumiseen on löytynyt tasapaino. Suuri vaikutus on varmasti sillä, että muutenkin nyt tuntuu, että elämä on todella tasapainoista ja juuri sopivasti uomissaan. Tällä hetkellä liikun aina kun voin, mutta en ota siitä stressiä. Pyrin käymään lenkillä vähintään kolme kertaa viikossa ja harrastamaan muita lajeja lisäksi parina päivänä. Pyrin tekemään välillä pitkiä lenkkejä, välillä peruskuntolenkkejä ja välillä vetoja. Pyrin tekemään sopivasti lihaskuntoa ja kokeilemaan myös uusia juttuja aina kun tilaisuus tarjoutuu. Mutta ei se aina onnistu. Tulee viikkoja, kun en ehdi tai jaksa ehtiä kertaakaan lenkille ja ainut lihaskuntotreeni mitä saan tulee oman kodin portaiden kiipeämisestä ylös ja alas. Mutta se ei haittaa, koska liikunnasta on tullut osa arkea ja arki ei aina mene muutenkaan ihan suunnitelmien mukaisesti.
Niin, ja nykyään syy miksi treenaan on ihan aidoisti se mielestäni kaikkein tärkein ja paras syy; koska se on kivaa, siitä tulee hyvä fiilis ja jaksan paremmin.
Olen vasta aikuisena ymmärtänyt liikkumisen hienouden ja satunnaisia salitreeni-innostuksia ja lapsuuden ratsastusharrastusta lukuun ottamatta olen säännöllisen epäsäännöllisesti liikunut vasta reilu 7 vuotta. Juoksusta kaikki lähti. En ihan tarkkaan muista milloin ja miksi sain päähäni, että haluan juosta. Tai pikemminkin silloin hölkätä. Mutta muistan sen, että olin vanhempieni mökillä ja ensimmäisellä lenkilläni hölkkäsin pari minuuttia, kävelin pari minuuttia, hölkkäsin, kävelin... Ja koko ajan ajattelin, että en enää koskaan tee tätä. Enkä muista sitäkään, miksi päätin kuitenkin tehdä sen uudelleen. Onneksi päätin.
Tuntuu tosin, että minuun on sisäänrakennettu sellainen peruslaiskuus liikunnan suhteen. Ehkä johtuen siitä, että en ole uhreillut lapsesta tai nuoresta asti. Tai sitten sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa vaan olen vaan sellainen. Minun täytyy edelleenkin jatkuvasti motivoida ja kannustaa itseäni urheilemaan vaikka nykyään nautin siitä älyttömästi. Varsinkin juoksemisesta, mutta myös lihaskuntotreeneistä, joogasta, vesijuoksusta tai hiihdosta ja ylipäätään suhtaudun ihan eri tavalla lasten ehdotuksiin trampoliinipuistosta tai jalkapallon potkimisesta kuin vielä muutama vuosi sitten.
Se, miten treenaan on vaihdellut elämäntilanteesta riippuen, ja erityisesti syy siihen miksi treenaan on muuttunut tässä vuosien varrella. Kun aloitin kuopuksen syntymän jälkeen juoksuharrastuksen kunnolla, syynä oli ihan yksinkertaisesti juoksun ilo ja treenin tuomat tulokset, jotka näkyivät kehityksenä matkan mitassa ja nopeudessa. Sitten jossain kohtaa juoksu alkoi maistumaan puulta eikä kehitystä enää tullut ja liikuin rehellisesti sanoen vain sen takia, että koin etten ole ulkoisesti tarpeeksi hyvä sellaisena kuin olen. Ei ehkä tule suurena yllätyksenä, että tuolla ajatuksella tuloksia ei tullut ja treeni-into lopahti nopeasti.
On ollut aikoja, kun olen treenannut juoksua tavoitteellisesti tarkan treeniohjelman mukaan ja aikoja, kun olen käynyt pari kertaa kuukaudessa hölkkäämässä ja kaikkea siltä väliltä. Olen suunnitellut treenit kalenteriin valmiiksi ja kirjannut tulokset exceliin sekä juossut ilman kelloa tai mitään suunnitelmaa. Ja kaikkea siltä väliltä.
Kuitenkin vasta nyt tämän kevään ja kesän aikana tuntuu, että omaan liikkumiseen on löytynyt tasapaino. Suuri vaikutus on varmasti sillä, että muutenkin nyt tuntuu, että elämä on todella tasapainoista ja juuri sopivasti uomissaan. Tällä hetkellä liikun aina kun voin, mutta en ota siitä stressiä. Pyrin käymään lenkillä vähintään kolme kertaa viikossa ja harrastamaan muita lajeja lisäksi parina päivänä. Pyrin tekemään välillä pitkiä lenkkejä, välillä peruskuntolenkkejä ja välillä vetoja. Pyrin tekemään sopivasti lihaskuntoa ja kokeilemaan myös uusia juttuja aina kun tilaisuus tarjoutuu. Mutta ei se aina onnistu. Tulee viikkoja, kun en ehdi tai jaksa ehtiä kertaakaan lenkille ja ainut lihaskuntotreeni mitä saan tulee oman kodin portaiden kiipeämisestä ylös ja alas. Mutta se ei haittaa, koska liikunnasta on tullut osa arkea ja arki ei aina mene muutenkaan ihan suunnitelmien mukaisesti.
Niin, ja nykyään syy miksi treenaan on ihan aidoisti se mielestäni kaikkein tärkein ja paras syy; koska se on kivaa, siitä tulee hyvä fiilis ja jaksan paremmin.
Kommentit
Lähetä kommentti